tiistai 30. heinäkuuta 2013

Vaelluskärpäsen purema

Niinhän siinä sitten pääsi käymään, että tämä tyttö hurahti täysin Lapissa vaeltamiseen. Takana on uskomattoman rankka ja hieno reissu, jonka kaltaista en ole koskaan aikaisemmin kokenut. Matkaan mahtui erilaisiin Lapin tapahtumiin tutustumista, viiden päivän ja neljän yön vaellus Lemmenjoen kansallispuistossa, upeita maisemia, pitkiä päivämatkoja, tunturinvalloitus, uimista tunturimaisemissa, suuria tunteita, itsensä ylittämistä ja niin paljon muuta.

Tämä reissu todella todisti minulle sen, miten hienoja matkakokemuskia ihan täällä koti-Suomessakin voi saada. Aina se ruoho ei ole vihreämpää aidan toisella puolella ja Lapista tuleekin varmasti yksi vakiomatkakohteistani myös näin kesäaikaan.Teen lähipäivinä tarkemman kuvauksen reissun etenemisestä, mutta nyt ajattelin näin pikaisesti koota ajatuksia vaelluksen jälkeen ennen matkaa mieltäni kaihertaneista kysymyksistä. Taktiikkani etukäteen murehtimisesta ja stressauksesta toimi loistavasti ja vaelluksesta tuli paljon onnistuneempi kuin olisin koskaan uskaltanut kuvitella.

Mitä pitäisi pakata?

Ensimmäinen mieltäni painava kysymys koski pakkausta. Tavaraa tuli otettua melko sopivasti, vain kaikista lämpimimmät vaatteet jäivät käyttämättä, kiitos Lapin lämpöisyyden. Rinkkaa ei tullut punnittua, mutta veikkaisin sen olleen painavimmillaan noin 15 kiloa. Paino tietysti väheni päivittäin, kun ruokia syötiin pois, mutta samalla tietysti kroppakin oli jo rasittuneempi, minkä takia rinkka ei tuntunut paljoakaan kevyemmältä.

Välillä rinkka kulki kevyesti selässä upeita maisemia katsellessa...
Pakkauksessa tärkeintä on, että jokaisen tavaran kohdalla miettii, tuleeko sille todella käyttöä kyseisellä vaelluksella. Minulla esimerkiksi taskulamppu oli täysin turhaa matkassa mukana, mutta toisenlaisissa olosuhteissa se olisi ollut ehdottomuus. Sää vaikuttaa todella paljon pakkaukseen ja itse ainakin kuljin lähes koko vaelluksen niissä kamoissa, joille ajattelin olevan vähiten käyttöä eli topeissa ja legginsseissä. En usko, että täydellistä pakkausta on olemassakaan, mutta sen opin, että ihminen pärjää kyllä luonnossa, vaikka kaikki tarvittavat tavarat eivät mukana olisikaan, kunhan mukana on oikea asenne.


...ja välillä sen taas toivoi uppoavan syvimpään suohon! (kuva lavastettu, mutta kuvaa hyvin ajoittain vaivannutta tunnetta, jota aloimme kutsua ynnykäksi)

Entä jos koko viikon sataa kaatamalla vettä?

Tämä epäilys muodostui täysin turhaksi. Lapin kesä oli täydessä loistossaan koko vaelluksen ajan, vain viimeisenä päivänä saimme ajoittain päälleemme pientä tihkusadetta. Muuten lämpötila huiteli yli +20:ssa ja koska tuulikin oli hyvin vähäistä, olivat olosuhteet ajoittain melko tuskaiset vaeltamiselle. Vaikka hetkittäin olisin antanut mitä vaan pilvistä taivaalla tai tuulenvireestä, olen silti todella onnellinen, että sain kulkea ensimmäisen pitkän vaellukseni noin täydellisessä ilmassa. Matkamuistoiksi jäivätkin sitten punaiset raidat jalkoihin ja Honda-merkki selkään ;D

Aurinko paistoi täydeltä taivaalta lähes koko vaelluksen ajan aikaisesta aamusta...
...yömyöhään, minkä takia ajantajun kadotti erittäin nopeasti, mikä oli sekin todella rentouttavaa.
 
Kiitos auringon, myös iho sai uusia mielenkiintoisia värisävyjä ja kuvioita ;D

Entä jos kunto ei kestä?

Kyllä se kesti ja aika paljon paremmin kuin olin odottanut. Vaellushan markkinoitiin minulle vähän päälle 40 kilometrin lenkkinä, mutta todellisuudessa matkaa kertyikin 75 kilometriä! Itselläni on melko huono peruskunto, koska en säännöllisesti harrasta muuta liikuntaa kuin koiran kanssa kävelyä, mutta näköjään kroppa pystyy yllättäviin suorituksiin, kun on pakko. Päivämatkat vaihtelivat vähän päälle kymmenestä kilometristä jopa 23 kilometriin, joten oma kroppani kävi lähes päivittäin omilla äärirajoillaan. Oli kyllä uskomaton tunne, kun kaiken sen rääkin jälkeen pääsi perille yöpymispaikkaan ja selvityi siitäkin päivästä voittajana.

Kunto kesti myös Latnjoaivin huipulle (592,4m) ja huipulla oli tietysti helppo hymyillä.

Kuinka paljon hiertymiä ja muita vammoja tulen saamaan itseeni?

Paljon vähemmän kuin odotin. Sain ainoastaan yhden vesikellon kantapäähän ja viiltohaavan pikkuvarpaan taitoiskohtaan. Niiden lisäksi ajoittaista kipua kohdistui jalkojen etuosiin, hartioihin ja lantioon. Suurin vammautuminen tapahtui vasta vaelluksen viimeisellä viidellä kilometrillä, kun sain todella kipeän rasitusvamman kantapäähäni, joka säteili loppu matkan kipua koko jalkaan. Oli onni, ettei tuo vamma tullut vaikka vaelluksen puolivälissä, koska muuten en olisi kyllä pystynyt reissua jatkamaan. Jalkaa kun sai lähestulkoon raahata perässään viimeiset kilometrit. Urheiluteippiä seurueellamme kului kiitettävästi, mutta sen avulla ainakin itse sain hyvin ennaltaehkäistyä kipeitä hiertymiä.



Kuinka paljon niitä itikoita, mäkäräisiä ja muita ötököitä Lapissa oikein on?

Itikoidenkin suhteen kävi todella hyvä tuuri. Koko vaelluksen aikana jouduimme vain yhtenä iltana laittamaan myrkkyjä, joten pääsimme todella vähällä. Enemmän itikat ja polttiaiset kiusasivat, kun majoituimme Inarissa ja vietimme iltaa saunoen ja nuotiolla istuen. Silloin pistoja tuli sitten vaelluksenkin edestä, joten viime päivät ovat kuluneet jalkoja raapien. Polttiaiset olivat minulle täysin uusi tuttavuus, eivätkä tosiaan mieluinen. Ne ovat niin pieniä ja lentävät niin isoissa parvissa, että on lähes mahdotonta estää niitä pistämästä.

Mitä jos eksymme?

Ei eksytty, kiitos Tuomaksen varman suunnistustaidon. Itse en olisi ikimaailmassa lähtenyt omilla eksymistaidoillani merkittyjen reittien ulkopuolelle, mutta nuo osuudet tarjosivat niin huikeita tunturinäkymiä, että olisi ollut sääli, jos ne olisivat jääneet kokematta. Vapauden tunne keskellä silmänkantamattomiin jatkuvaa tunturi- ja metsämaisemaa oli niin hieno, että sen toivoo pääsevänsä kokemaan vielä monta kertaa uudestaan. Hiljaisuus on täydellinen ja ajatukset eivät poukkoile, vaan koko mieli lepää siinä mielettömässä avaruudessa. Jokaisen hektistä kaupunkilaiselämää viettävän ihmisen kannattaisi kokea tuo tunne ja se, että päivän ainoa tehtävä on kävellä rinkkaa kantaen ja pysähdellä välillä syömään.

Tällaisissa maisemissa ihminen tuntee väkisinkin olevansa aika pieni osa maailmankaikkeutta.
Ja onneksi mukana oli kokenut suunnistaja Tuomas, koska itse olisin saanut kadotettua itseni noihin lakeuksiin erittäin helposti.
Mitä jos ruuat loppuu?

Ei ne loppunut, vaikka kuinka syötiin. Vaelluksella huomasi, miten tärkeä asia on, että ruokaa on paljon ja, että se on ravitsevaa ja energiapitoista. Itselläni menee jo ihan arjessa pinna todella kireälle, jos nälkä alkaa kurnia, saati sitten vähänkään haastavammissa olosuhteissa. Onneksi kaikki seurueessamme ovat kovia syömään, joten ruokaa ja etenkin herkkuja tuli mukaan riittävästi. Aamiaiset koostuivat puurosta ja leivästä, lounaat paljolti valmiista retkiruuista, jotka pystyi syömään suoraan pussista ja illalliseksi tehtiin vaihtelevasti erilaisia pata-, pasta- ja nuudeliruokia. Ja harvoin on ruoka maistunut niin hyvältä, kuin pitkän päivätaivalluksen jälkeen.

 Herkkuosasto oli vähintään yhtä kattava, mukaan lähti sipsejä, pari levyä suklaata per nuppi, kuivahedelmiä ja vaahtokarkkeja paahdettavaksi, nam! Vaelluksen pelastajaksi muodostui RUMPS, joka koottiin suolapähkinöistä, rusinoista ja M&M's-suklaarakeista. Sitä, kun nappasi kourallisen jokaisella tauolla, niin matka jatkui taas huomattavasti mukavammissa merkeissä.

Retkigourmeta, nam!

RUMPS:in voimalla kohti ääretöntä ja sen yli!

Vaellus tarjosi minulle juuri sitä, mitä olin kaivannut. Hiljaisuutta ja rauhaa, stressittömyyttä ja pakoa kaupungin kiireestä ja hälinästä, täydellistä vapauden tunnetta ja voitonriemua itsensä ylittämisestä. Lappi lumosi minut täysin ja innolla haaveilenkin jo ruskavaelluksesta Lapin upeissa maisemissa. Sain matkalla upeita kokemuksia, opin itsestäni enemmän kuin aikoihin ja nautin henkeäsalpaavan kauniista maisemista. Voiko onnistuneelta matkalta enempää vaatia?

Jos mieli ei lepää näissä maisemissa, niin ei sitten missään.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti